Tietotyön renessanssi: Arkhimedeen ruuvista tekoälyyn 

Seisoin jokin aika sitten Venetsiassa sijaitsevassa Leonardo da Vinci -museossa ja katselin satoja vuosia vanhoja pienoismalleja. Ilmassa tuoksui vanha puu. Ympärilläni oli satoja erilaisia vipuja, puisia hammasrattaita, jousia ja vastapainoja. Yhtäkkiä tajusin jotain todella pysäyttävää: Da Vinci yritti tehdä tismalleen samaa asiaa, mitä me teemme nykypäivän IT-alalla. Hän halusi poistaa ihmiseltä mekaanisen, tylsän ja raskaan työn. 

Ihmiskunnan historia on pitkälti tarinaa työn helpottamisesta. Kun vierailee Leonardo da Vincin museossa Venetsiassa, tämä iskee tajuntaan poikkeuksellisella voimalla. Puusta ja metallista rakennetut mallit paljastavat neron, joka yritti epätoivoisesti siirtää ihmisen fyysisen taakan koneiden harteille. Erilaiset vivut, rattaat ja vastapainot olivat hänen aikansa työkaluja prosessien automatisointiin. 

Automatisointia jo ennen ajanlaskuamme 

Da Vinci ei kuitenkaan ollut ensimmäinen. Jo vuosisatoja ennen ajanlaskumme alkua Arkhimedes hyödynsi matematiikkaa, vipuja ja taljoja siirtääkseen vuoria ("Anna minulle riittävän pitkä vipu ja tukipiste, jolle se voidaan sijoittaa, niin minä liikutan maailmaa."), ja hänen keksimänsä vesiruuvi automatisoi raskaan vedenkannon. Vielä hämmästyttävämpi oli antiikin Kreikassa elänyt Heron Aleksandrialainen, joka suunnitteli paineella ja vastapainoilla toimivat, automaattisesti avautuvat temppelin ovet ja jopa maailman ensimmäisen kolikkoautomaatin. 

Näiden historiallisten keksijöiden yhteinen haaste oli kuitenkin fysiikka. Ideat olivat usein satoja vuosia aikaansa edellä, mutta materiaalit olivat liian heikkoja, liian raskaita tai niiden työstäminen oli liian epätarkkaa, jotta kitka ja kuluminen olisi saatu voitettua. Koneet jäivät usein paperille tai kömpelöiksi prototyypeiksi. 

Tänään me elämme aikakautta, josta Da Vinci tai Heron olisivat voineet vain uneksia. Olemme siirtyneet fyysisen työn automatisoinnista tietotyön automatisointiin, ja materiaalina on kitkaton bitti. Itse asiassa elämme uutta renessanssia, mutta tällä kertaa meitä eivät rajoita fysiikan lait. Olemme siirtyneet tietotyöhön jo vuosikymmeniä sitten, mutta sen automatisointiin tarvittiin tekoälyn kehitystä. Nyt ”vipuvartemme” on käytännössä äärettömän skaalautuvaa. 

Modernit automaatiot 

Nykypäivän rattaita ja vipuvarsia ovat ohjelmistorobotiikka (RPA) ja tekoäly. Kun tekoäly tuodaan mukaan yhtälöön, emme enää pelkästään toista mekaanisia sääntöjä, vaan kone pystyy ymmärtämään kontekstia, tekemään päätöksiä ja oppimaan. Se on kuin antaisimme Da Vincin mekaaniselle leijonalle kyvyn ajatella. 

Jotta tämä valtava digitaalinen koneisto pysyy hallinnassa, tarvitaan orkestrointia. Se on nykypäivän vastapainojärjestelmä, joka varmistaa, että tuhannet prosessit toimivat saumattomasti yhteen turvallisuudesta tai hallittavuudesta tinkimättä. Vaikka työkalumme ovat muuttuneet tammesta ja raudasta algoritmeiksi ja pilvipalveluiksi, perimmäinen tavoite on pysynyt täysin samana jo yli 2000 vuotta: vapauttaa ihmisen potentiaali rutiineista kohti luovempaa ja merkityksellisempää työtä. 

Jos Leonardo da Vinci syntyisi tänään, hän tuskin veistäisi enää puuta. Uskon, että hän istuisi näyttöjen ääressä, yhdistelisi tekoälymalleja, automatisoisi prosesseja ja rakentaisi digitaalisia koneistoja, jotka ovat vihdoin vapaita kitkasta. Tietyllä tapaa hyvinkin haikea ajatus. Tosin meillä on etuoikeus elää sitä tulevaisuutta, jota hän yritti rakentaa.