”Muistan hyvin sen hetken, kun sain radiouutisista kuulla presidentti Kennedyn murhasta lokakuussa 1963. Olin silloin Salmisaaressa iltayöstä Elliottilla ajoja tekemässä”, Heikki Kutvonen kertaa. Nyt eläkeläisenä päivät täyttyvät yhdistystoiminnasta, valokuvauksesta ja 10 lapsenlapsen tapaamisista.

Kutvonen oli käynnistämässä vuonna 1966 Kaapelitehtaan laskentakeskuksen toimintaa Tampereella. Myyntimenetelmä oli pitää ovi auki ja pannu kuumana, kun asiakkaat tulivat käymään; puskaradio toimi hyvin.

”Myynti oli pitkälti ongelmanratkaisua, sen keksimistä, mihin asiakkaat voisivat tietokonetta käyttää. Työ vaati pitkäjänteisyyttä, sillä monesti ongelmien ratkominen vei kuukausia. Kannustavimmat tunnustukset tulivat asiakkailta, kun heidän ongelmansa lopulta saatiin ratkaistuksi. Valmiita ratkaisuja kun ei ollut olemassakaan.”

Pieni projektiorganisaatio

Heikki Kutvonen oli aloittanut vastavalmistuneena diplomi-insinöörinä syksyllä 1963 Suomen Kaapelitehtaan matematiikkakoneosastolla Elliott-ohjelmoitsijana (nimike oli nimenomaan ohjelmoitsija). Hänen tehtävänään olivat insinöörisovellutukset, esimerkiksi teiden pääpistelaskennat Tie- ja vesirakennushallitukselle ja metrotunnelin suunnitteluun liittyvät työt Helsingin kaupungille.

”Elliott 803, jota käytimme, vastasi teholtaan n. vuoden 1995 mallista pc:tä. Sen varassa tapahtunut liiketoiminta elätti kuitenkin noin 20 henkeä perheineen”, Kutvonen vertaa.

Kun tietokoneajo tapahtui, tuli asiakkaan yhteyshenkilö usein Salmisaareen valvomaan ja tekemään korjauksia datoihin paikan päällä. Kapasiteetti oli monesti niin tiukalla, että seuraavaan ajoon saattoi kulua viikko, vaikka ajot olisivat olleet yölläkin. Asiakkaalla oli teknillisellä puolella usein vain yksi asiantuntija samoin kuin Kaapelitehtaalla, joten projektin valvonta, yhteistyö ja kehitys olivat siinä suhteessa helppoja.

"Raha oli tärkeä mittari"

Kesällä 1966 Kutvonen muutti Tampereelle laskentakeskusta perustamaan, koska Tampereen yliopiston hankkimasta Elliott 803 -tietokoneen ajasta oli puolet käyttämättä. Asiakkaina olivat muiden muassa Tampellan aseosasto, Lokomon veturiosasto ja Valmetin metsäkoneosasto. Kaupallis-hallinnollisen puolen asiakkaiksi saatiin muun muassa Tampereen Säästöpankki, Pyynikin juomalaskutus (keskiolut vapautui 1969) ja Tampereen Kumiaitta.

1960-luvulla inflaatio oli kova ja palkat nousivat nopeasti. Asiakkaat rupesivat miettimään entistä tarkemmin, miten konttorityöt voisi hoitaa halvemmalla ja niin heräsi kiinnostus esimerkiksi palkanlaskennan siirtämiseksi tietokoneelle. Konsulttina oli usein toimitusjohtajan nuori sukulainen, joka oli opiskellut jonkin verran tietokonealaa.

Tietokoneita oli varsin vähän Suomessa, joten laskentakeskuspalvelut olivat tärkeitä teknistä ja matemaattista laskentaa tarvitseville organisaatioille. Kutvosen mielestä liiketoiminta oli nykypäivään verrattuna äärimmäisen yksinkertaista. Laskentakeskuspalveluissa ei juuri ollut kilpailua. Olennaista oli löytää atk:sta kiinnostuneet yritykset ennen kilpailijoita.

Ei tiimejä eikä ohjausta ylempää

”Asiakkailla ei ollut atk-taitoisia henkilöitä, joten tein kaikkea: suunnittelua, ohjelmointia, operointia, myyntiä. Pari vuotta seikkailin Tampereella etsimässä asiakkaita ilman että Kaapelitehtaan johto tiesi asiasta. Kun sitten vuorineuvos Westerlund sattui tulemaan paikan päälle ja näki kylttini ”Tampereen laskentakeskus”, hän ihmetteli kovin, mitä hommailen. Toiminta piti äkkiä virallistaa!” Kutvonen muistaa.

Tämä esimerkki kuvannee tietokoneosaston yrityskulttuuria: toiminta oli varsin suunnittelematonta. Kutvosen mukaan strategiaksi riitti se, että oli lähdetty tietokonebisnekseen. Ei ollut kovin tarkkaa, mitä teki, kunhan tienasi oman palkkansa. Kun markkinat kasvoivat koko ajan enemmän kuin tarjonta, niin pärjäämisessä ei ollut suuria ongelmia. Toisaalta ennalta ei tiedetty, millaisia töitä voisi olla, joten toimintaa ei voitu paljon suunnitellakaan.

”Yksilön kekseliäisyys ja aloitekyky ratkaisivat menestyksen. Tämä asenne oli pitkäänkin Nokian valtti. Nokian edustaja kun saattoi tehdä päätökset suoraan asiakkaan luona”, Kutvonen tähdentää.

Rento ilmapiiri

Tietojenkäsittely oli uutta ja kiinnostavaa; Suomen Kaapelitehdas taas vanha, turvallinen, iso teollisuusyritys. Yhdistelmä oli työntekijöiden kannalta houkutteleva.

Henkilökunta oli nuorta ja samanikäistä eikä klikkejä esiintynyt. Kutvonen sanoo, että ilmapiiriin vaikutti suuresti toimitusjohtaja Kurt Wikstedtin rento asenne ja osallistuva johtamistyyli. Kaikki olivat sinuja keskenään, mikä ei ollut voimassa muualla Kaapelitehtaalla. Pientä jännitettä syntyi tietokoneosaston ja Kaapelitehtaan insinöörien ja johtajien välillä tietokoneväen vapaamman pukeutumisen ja käytöksen takia.

Konttoritekniikan huippua edustivat IBM-pallokoneet, joissa kirjainten väli oli suhteutettu ja fonttia pystyi vaihtamaan. Sihteerit kirjoittivat kirjeet koneella puhtaaksi ja ottivat samalla kopiot kirjeestä läpilyönti- ja hiilipaperilla. Valkoinen korjauslakka oli välttämätön. Monistuksessa oli isommille määrille vahamonistuskoneet ja pienemmille (50 kpl) spriimonisteet. Diaprojektori oli lähes ainoa AV-väline, ja diat teetettiin mainostoimistossa.

Heikki Kutvonen toimi sittemmin Nokian ja ICL:n palveluksessa Helsingin laskentakeskuksen johtajana vuoteen 1983 ja sen jälkeen aluekeskusjohtajana ja hallintotehtävissä eläkkeelle jäämiseensä vuoteen 1994 saakka.

Heikki Kutvosen muistiinpanojen ja haastattelun pohjalta tekstin laati Eila Jaakola.