 |
| ”Seppo Torvinen on
taltioinut laajalti historia-aineistoa Suomen
Kaapelitehtaan ja sittemmin Nokian ja ICL:n
atk-toiminnan eri vuosikymmeniltä. |
”Olimme pioneereja ja ylpeitä siitä!”, kuvailee Seppo
Torvinen tietotekniikkauransa alkuaikoja Suomen Kaapelitehtaalla
1960-luvulla.
Kaapelitehtaan Elektroniikkaosaston toiminta käynnistyi
laskentakeskuksena Helsingin Salmisaaressa ensimmäisen
brittivalmisteisen Elliott-tietokoneen toimituksen myötä
20.9.1960.
Filosofian maisteri Seppo Torvinen aloitti osastolla
ohjelmoijana samana vuonna. Hän teki ohjelmistoja Elliottin omalla
ohjelmointikielellä, Autocodella. (Fuusioiden myötä Elliottista
tuli sittemmin osa ICL:ää).
”Tiedostimme, että olimme tekemässä jotain uutta”,
Torvinen kertoo. ”Tietokoneen tulevaisuutta ei osattu visioida,
vaan käyttöä ajateltiin nyt katsottuna kapea-alaisesti.
Tietokoneiden ajateltiin soveltuvan joko tieteellis-teknilliseen
(kuten Elliott) tai taloudellis-hallinnolliseen (Siemens)
käyttöön. Koneita käytettiin asiantuntijasovelluksiin, kuten
tilastomatematiikkaan, mikä oli ihan oma maailmansa.”
Elliottin ja Siemensin kanssa tehtyjen sopimusten lisäksi
Kaapelitehdas solmi sopimuksen Bullin edustuksesta vuonna 1962.
Bullin Gamma-koneet soveltuivat pienemmällekin yritykselle – ne
saattoi sijoittaa jopa vain 20 neliömetrin tilaan.
Hitaus ja vähäinen muisti rajoittivat
”Hitauden takia kone jätettiin monesti yöksi suorittamaan
tehtäviään. Muistia oli neljä kilosanaa. Elliottilla pystyi
työskentelemään vain yksi henkilö kerrallaan; se oli siis
varsinainen personal computer (vaikkei käsitettä vielä silloin
tunnettukaan)!” Torvinen muistaa.
Kohokohtina hän muistaa ne hetket, kun sai ohjelman toimimaan.
Ohjelmat olivat herkempiä virheille kuin nykyään. Reikänauha
piti korjata käsin, koneaikaa oli monesti vaikea saada ja silloin
oli testattava öisin.
Torvisen mukaan tehtävät olivat aluksi hyvin eriytyneet
sukupuolen mukaan. Lävistäjät olivat naisia ja operaattorit taas
vuorotyön takia lähes pelkästään miehiä. Myös suunnittelijat
ja johtajat olivat miehiä. Lävistäjät lävistivät datan eli
esimerkiksi taulukon tiedot reikäkortille tai -nauhalle. Kortti ja
nauha syötettiin koneelle ja kone käsitteli tulokset. Erillistä
myyntiä ei ollut, vaan johtajat hoitivat asiakaskontakteja muun
ohessa.
Oma ”yliopisto” koulutti
Alkuaikojen laskentakeskusasiakkaita olivat esimerkiksi
Alkoholipoliittinen tutkimuslaitos, Suomen Gallup, yliopistot ja
Valtion tietokonekeskus. ”Asiakkaat toivat laskentakeskukseen
aineistot tullessaan ja veivät analyysin tulokset mennessään
emmekä me aina tulleet tietämään, mihin tuloksia käytettiin.”
Torvinen oli tekemässä muun muassa television katsojatutkimusta
Suomen Gallupille vuonna 1963. 150 perheen katselupäiväkirjat
lävistettiin Gallupilla reikänauhalle ja nauhat ajettiin
laskentakeskuksen koneilla. Näin saatiin taulukot, paljonko
kummallakin kanavalla oli milloinkin ollut katsojia.
Yleistä tietokonealan koulutusta ei aluksi ollut.
Kaapelitehtaalla koulutettiin asiakkaita, ja tehdasta kutsuttiinkin
Salmisaaren yliopistoksi. Asiakkaat ryhtyivät itse tekemään
ohjelmia ja ostivat laskentakeskuksesta vain koneaikaa.
Elämä rakentui työn ympärille
”Töitä tehtiin hyvin itsenäisesti ja ilman kontrollia,
sillä toimintavapaus oli suuri. Työpaikalla viihdyttiin hyvin”,
Torvinen luonnehtii 1960-lukua Kaapelitehtaalla.
60-luvulla lauantaitkin olivat työpäiviä. Lauantaista on
jäänyt Torviselle mukavat muistot: iltapäivisin töiden jälkeen
oli kiva tunnelma. Työpaikalle jäätiin heittämään tikkaa ja
lähdettiin porukalla Salmisaaresta kohti keskustan kuppiloita,
joskus Kalastajatorpallekin. Työporukalla vietettiin myös
kotihippoja.
Ruokatauko kesti tunnin, joten siinä jäi hyvin aikaa vaikkapa
pelata jalkapalloa: ”Potkimme palloa Kaapelitehtaan
kattotasanteella. Joskus pallo karkasi alas rantaan, siinähän
sitä oli hakemista… Työasuna olivat yleisesti valkeat
nailonpaidat solmion tai rusetin kera - hyvin ne sopivat myös
jalkapalloon”, Torvinen myhäilee.
Seppo Torvinen toimi sittemmin tuotepäällikkönä sekä
erilaisissa myynnin tuki- ja markkinointitehtävissä Nokian ja
ICL:n palveluksessa. Eläkkeelle hän jäi vuonna 1995.
Teksti ja kuva: Eila Jaakola
|
